Akvarellistit Umbriassa syksyllä 2022
Todi mielessäni
Opettajamme Maikki Haapala oli päättänyt, että ennen talven tuloa 2022 olisi saatava annos Italian valoa ja lämpöä, ja että suuntana olisi Umbria. Tarkempi kohde sitten lopulta ja monen kiemuran jälkeen tarkentui kaupungiksi nimeltä Todi.
Todi – kaupunki Umbriassa – yksi niistä paikoista, joista ei ole kuultu eikä luettu ihmeemmin, mutta kun sinne miltei aikomattaan joutuu, osoittautuukin, että monet historian ja kulttuurin säikeet lähtevät sieltä tai päätyvät sinne. Esimerkiksi sellaiset asiat kuin italiankielinen runous, elokuvat, Italian valtion muodostuminen… ja tietenkin etruskit, roomalaiset, gootit ja muut maahantunkeutujat ja näihin liittyvät kolmet Todin muurit ja suojeluspyhimys San Fortunato. Mutta myös lempeät maisemat, luonnonläheisyys, yhteys maahan ja sen antimiin, paikallisuuden tuntu vastakohtana kiireelle, kireydelle, city-elämälle.
Säikeistä ensimmäinen voisi olla Federico Fellinin elokuva ”La Dolce Vita”; jo alussa näkyvät valkokankaalla rannalla tuulessa seisovan nuoren tytön raikkaat, vilpittömät kasvot, joihin elokuvassa sivistyneistön rappiota edustavan Marcello Mastroiannin katse kiinnittyy: ” Olen tänään nähnyt umbrialaisen madonnan”. Elokuvan loppukuvassa tyttö jälleen seisoo rannalla ja yrittää sanoa jotain, mutta tuuli vie sanat. Mitä tahtoi Fellini näillä kohtauksilla kertoa?
Miksi juuri umbrialainen madonna? Tämä toinen säie avautuu meille Todissa tai Todin kautta, sillä sieltä tulee Jacopone da Todi: runoilija, fransiskaani, paavinvallan haastaja, mutta ennen kaikkea myöhäiskeskiajan runoilija Franciscus Assisilaisen rinnalla ja italian kielen kehittäjä – ei akateemiseen, latinalaiseen suuntaan vaan paikalliset kielet mukaan ottavaan suuntaan. Juuri sellaisen kielen kehittämiseksi, jolla puhutaan luonnosta, maasta, elämästä, kärsimyksestä ja myötätunnosta kuten hänen pääsisäiseen liittyvä runonsa ”Stabat Mater Dolorosa”.
Juuri niin, Umbriassa avainsanaksi muodostuu ”maanläheisyys”, alkaen lempeästä maaväristä, Umbran väristä ja jatkuen maan lempeiden ”äidinkasvojen” muodossa niin uskontoon kuin luonnon ymmärtämiseen. Mitä tekisi Jacopone da Todi tänä aikana?
Kolmas säie löytyi kaupungin museosta: kaunis, kulunut satula, jolla Anita Garibaldi oli ratsastanut miehensä rinnalla kaupunkiin Italian yhdistymisen myrskyisissä vaiheissa. Museon hoitaja kertoi brasilialaisesta Anitasta enemmänkin; hänen lyhyestä, järkyttävästä elämästään ja merkityksestään Italian itsenäisyydelle. Mikä olisi Anitan perintö tälle ajalle?
Ja vielä kimppu säikeitä, joiden yhteinen nimi on Bramante. Ensin oli arkkitehti Bramante, Italian renessanssin kärkeen kuuluva, kirkkojen ja palatsien suunnittelija, jonka kädenjälki on myös Todin Santa Maria della Consolazione -kirkossa. Vaikka kirkko valmistui noin sata vuotta Bramanten kuoleman jälkeen, sen alkusysäyksenä oli piirustusten tilaaminen häneltä. Menimme tai tulimme Todista tai Todiin, aina ohitimme tuon myötätunnon ja lohdutuksen kirkon.
Ja sitten oli Bramanten päivittäinen läsnäolo hotelli Bramanten muodossa: loistavat työskentelyolosuhteet, aiheita tulvi ovista ja ikkunoista ja se ystävällisyys ja joustavuus! On mukava tuntea olevansa tervetullut – ikään kuin juuri tällaista ”gruppoa” he olisivatkin kaivanneet vieraikseen.
Tämä kaikki yhdessä omien tuntemustemme kanssa loi tämän Todin ryhmän ainutkertaisen tunnelman. Sen toivomme välittyvän myös katsojille tässä näyttelyssä.
KIITOS, MAIKKI, ETTÄ LUOTSASIT MEIDÄT TODIIN!
Unnukka Stenqvist
Tässä vielä maalauksia taidematkalta Italian Umbriaan. Opettajana Maikki Haapala.
Mukana 14 taiteilijaa: Leena Hiltunen, Maikki Hyypiä, Päivi Häkkilä, Paula Järvinen, Maisa Kela, Riitta Kärkkäinen, Mervi Leijala-Marttila, Assi Liikanen, Tuula Nurmi, Kerstin Sevón, Sanni Siltanen, Unnukka Stenqvist, Sirkku Tuominen, Raija Österholm.
