Teosten taustalla saattaa olla erityinen hetki, joka on painunut muistoihin ja kenties vienyt maalaamista uuteen suuntaan. Tai joskus on tapahtunut akvarellin taika: vesi ja pigmentti ovat yllättäneet. Tuloksena on ollut ihana teos! Lämpimästi tervetuloa avajaisiin 11.8. klo 17-19.

Leena Paasonen-de Campos muistelee teoksensa maalaamista seuraavasti: ”Halusin maalata punaista – annoin vedelle ja värille vapauden ja lisäsin vähän tummaa. Siitä tuli psykologisesti tai fyysisesti särkynyt sydän.”

Kirsi Andersson kuvaa näyttelyn teoksiaan seuraavasti:

”Jo lapsesta saakka olen kiinnittynyt vahvasti peilaamaan omaa ihmisyyttäni ja naiseuttani ympärilläni eläneiden naisten tarinoihin. Tässä näyttelyssä esillä olevat Viola, Soilikki ja Mimosa ovat osa teossarjaa Viola, Daalia ja Mimosa vuodelta 2024. Sarja koostuu 10 figuratiivisesta akvarellimaalauksesta. Teossarjan teoksiin kietoutuvat näiden minua ympäröineiden naisten tarinat, joiden elämänpolkuihin on sisältynyt paljon vääriä ja vaillinaisiksi jääneitä valintoja, surua, uhriutumista, levottomuutta ja sovinnaisuuden kahleisiin takertumista.

Näiden figuratiivisten maalausten lähtökohtana on ollut joko valokuva, hämärä mielikuva tai unessa kohdattu näkymä. Matka ideasta kuvaksi on ollut pitkä, ja maalaukset ovat syntyneet verkalleen, pikkuhiljaa idealle oikeata muotoa ja väriä etsien. Akvarellivärien ohella olen käyttänyt myös akvarellipuukyniä.”

Mervi Leijala-Marttila on pohtinut akvarellimaalauksen merkitystä itselleen:

”Akvarellimaalauksen merkitys minulle on yhtä kuin olla oma itseni. Pyrkimyksenäni on saada vahva kokemuksellinen yhteys värien, eri välineiden ja tekniikoiden kautta eteeni avautuvaan maisemaan – etenkin merelliseen. Välillä realistisemmin, välissä abstrahoiden. Kosketus paperiin,
sen laatuun ja luonteeseen määrittää pitkälle sen, tuleeko hommasta mitään…”

Kirsi-Marja Myöhäsen kuvaus maalaamista inspiroineesta matkasta:

”Vuosia sitten, kun matkustelimme Saksassa, viivyimme aina muutaman päivän jokaisessa kohteessa, jotta pääsimme tutustumaan paikallisiin koteihin ja ihmisiin. Omalla autolla oli helppo ajaa Itä-Saksan poikki Berliiniin, koska liikenne oli vähäistä ja bunkkerit miehittämättömiä. Puomit ohjasivat ajoreittejä.
Checkpoint Charley’ n kohdalla pysähdyimme ja hakkasimme ratakiskonpätkällä muurista palasia, kuten muutkin näkyivät tekevän.

Länsi-Berliinissä oli silloin vähän taidegallerioita, mutta majoitusten seinillä taas
runsaasti vesivärimaalauksia, joihin oli yhdistetty ohut musta viiva, joka osin levisi
kostealla pinnalla. Ihastuin tyyliin ja maalasin monta vuotta akvarelleja siten, ”Omena” ja ”Verhottu”
ovat esimerkkejä tästä. ”Rento” on näyte ”vedenpaisumuksesta”, joka voi olla elävä,
kun pitää pigmentin kurissa.”