Aloitin akvarellimaalauksen 1981. Ihan vain huvikseni. Leipätyön ja perheenäidin arjen ohessa. Satunnaisesti.

Hapuilin virikkeitä impressionisteilta, haparoin edelleen. Varsinkin heidän maalaustensa aiheet, tulkittu todellisuus kiehtoo minua. Ison siveltimen jälki vetoaa rosoisuudellaan. Sellaistahan elämäkin on, karheaa.

Maisema, rakennettu tai rakentamaton, on aina ollut minulle tärkeä. Se on todellisuus ympärilläni missä tahansa olenkin. Maalaan mieluiten maisemassa, siis istun jakkaralla jossakin pellon laidassa tai pusikossa, kyhjötän puistonpenkeillä tai talojen portailla, missä milloinkin, kotimaassa tai ulkomailla. Kun se ei aina ole mahdollista, talvella, teen pitkiä kävelyretkiä, pysähdyn tuijottamaan näkemääni, painamaan sen mieleeni. Vain harvoin käytän valokuvaa muistiinpanovälineenä.

Akvarellista on muodostunut uskollinen seuralainen sekä kotona että matkoilla. Olen hakeutunut usein lyhytkursseille ja maalausleireille, liittynyt taiteilija- ja taideyhteisöihin, osallistunut niiden järjestämiin näyttelyihin.

Näyttelyni oli tarkoitus olla jo vuosi sitten täyttäessäni puolipyöreitä. Eipä ollut. Korona sulki kaiken. Varmuuden vuoksi vieläkään ei tunnu viisaalta pitää avajaisia, mutta olen päivittäin tavattavissa näyttelyssä. Nyt Venäjän aloittamat sotatoimet Ukrainassa eivät voi olla vaikuttamatta ajatuksiini. Torstai 24.2. järkytti niin, että näyttelyn pitäminen tuntui miltei sopimattomalta, turhuudelta. Mutta akvarelli on edelleen seuranani, entistä tärkeämmin.  Se haastaa ajattelemaan, se antaa näkökulmia. Toivon, että se lohduttaa katsojaakin.