Länsimainen akvarelli sellaisena, kuin me tänään sen tunnemme, on varsin nuori taiteen alue. Euroopassa vesivärimaalaus oli pitkään välineen asemassa. Sitä käytettiin muistiinpanojen tekemiseen ja aiheen tutkimiseen, se oli ”öljyvärin surkea korvike” ja ”an amusement of young ladies”. Vesivärin rooli oli vain luonnostella suuria öljytöitä, värittää grafiikanlehtiä ja piirustuksia, kuten karttoja, arkkitehtuurisuunnitelmia, kaupunkikuvia yms. Oikeastaan vasta 1700-luvun Englannissa tästä työtavasta kehittyi itsenäinen taidemuoto, kun William Turner (1775-1851) alkoi maalata merta ja taivasta kuulain värein laveeraten.
Hämmästyttävää on, että jo renessanssin aikaan mestari Raffaello Santi (1485-1520) maalasi akvarelleja, joilla hän ei kuitenkaan jäänyt maailmanhistoriaan. Samaan aikaan Saksassa Albrecht Dürer innostui grafiikasta, jota väritti aluksi vesivärillä, mutta maalasi lopulta itsenäisiä akvarelleja kasveista ja eläimistä. Vähän myöhemmin syntyivät Rembrandtin tussi-ja seepialaveeraukset, joiden veroisia saa hakea vielä tänäänkin, 400 vuotta myöhemmin.
Keskiaikainen kirjankuvitustaide
Vesivärillä sinänsä on pitkät juuret – pitemmät kuin öljyvärillä. Vesiväri punoutui yhteen keskiaikana kukoistaneen kalligrafian ja kirjankuvitustaiteen kanssa. Jo Bysantissa kehittyivät kirjoituksen maalatut alkukirjaimet, kehykset, teksti- ja muu kuvitus. Purppuranväriselle pergamentille tekstattiin taidokkaasti vesiväreillä, mutta myös hopealla ja kullalla. Bysanttilaiset kuvittajat saivat vaikutteita veistotaiteesta sekä mosaiikeista. Käsintehtyjen kirjojen miniatyyrimaalaukset olivat puhtaita akvarelleja. Tuolloin ei nähty suurten valossa elävien laveerattujen pintojen kauneutta, vaan pienellä siveltimellä maalattiin pieniä kuvia. Värit olivat puhtaita, mustan ja valkoisen käyttö rytmitti sommittelua.
Vesiväritaiteella ja kalligrafialla on yhteiset juuret. Lähinnä kristinuskon mukana Eurooppaan tullutta lukemisen ja kirjoittamisen taitoa vaalittiin luostareissa. Latinankieliset Raamatut tarvitsivat tulkikseen kuvia. Taiteellisesti lahjakkaat munkit hakeutuivat käsikirjoitusten kopioimistyöhön keskittyneisiin luostareihin, joissa he elämäntyönään kuvittivat ja koristivat ornamentein Raamattuja. Saksasta tuli 1000-luvulla Euroopan kirjamaalauksen keskus. Keskiaikana taiteilijat eivät signeeranneet töitään, vaan nimettöminä nöyrästi antoivat lahjakkuutensa Jumalan kunnian ylistykseksi. Vähitellen heidän käsialansa alettiin tuntea nimettömänäkin “asiantuntijapiireissä”, jotka tuohon aikaan olivat varsin suppeat. Kaikki kuninkaatkaan eivät osanneet lukea, joten hekin tarvitsivat ja ihailivat kuvia.
Sarjakuvia Osirikselle
Akvarellia voidaan seurata historiassa taaksepäin ainakin muinaiseen Egyptiin asti. noin 5000 vuotta vanhat papyruskääröt lienevät ensimmäisiä akvarelliksi luettavia teoksia. Vainaja kertoi sanoin ja kuvin kauniisti sommitelluissa maalauksissa elämänsä hyvät teot sarjakuvana Osirikselle, joka manalan portilla luki tarkasti Kuolleiden kirjaa. Kirkkaat, puhtaat väripigmentit jauhettiin kivistä, muutamista kotiloista, kasveista, hiilestä sekä erilaisista mineraaleista ja sekoitettiin veteen, maitoon ja muihin kiinnostaviin vesiliukoisiin liottimiin, kuten veri, sappi jne. Samoja luonnosta saatuja väriaineita on vesivärien pohjana tänäänkin, vaikka synteettiset pigmentit ovat vallanneet alaa mahdollistamalla nopean valmistamisen ja uudet sävyt.
Kiveen maalattu akvarelli
Suuri kiusaus on aloittaa akvarellin historia jo Lascauxista ja Altamirasta, Kivikautiset luolamaalaukset tehtiin kallionpintaan maavärejä ja hiiltä veteen, virtsaan tai munaan sekoittamalla noin 30 000 -10 000 vuotta sitten. Onhan vesiväreillä maalattu monenlaisille muillekin pohjille luolan kiviseinien lisäksi, esim. pergamentille, papyrukselle, kanvaasille jopa munankuorelle. Jos paperille maalaaminen ei ole kriteerinä, kun akvarellia luokitellaan, voidaan suuremmitta omantunnontuskitta väittää, että Altamiran hurmaavat härät ovat akvarelleja.
Akvarellipaperi kehittyi vähitellen
Itsestään selvää on, että paperin kehittyminen kulki rinnan kuvan ja kirjoittamisen jalostumisen kanssa. Kun pergamentti alkoi käydä liian kalliiksi ja hitaaksi valmistaa, keksittiin tehdä maalausalustoja lumpusta, ylipäänsä kasvikuiduista. Euroopan ensimmäinen paperimylly perustettiin Capillades-kylään Espanjaan siksi, että se oli kangastehtaan lähellä. Raaka-aine puuvillaa paperintekoon ei kuitenkaan ollut niin paljon kuin olisi tarvittu. Niinpä markkinoille karavaanien ja laivojen mukana virtaava kiinalainen paperi oli tervetullutta, uutta ja kevyttä materiaalia juuri keksitylle kirjapainolle. Paksut käsintehdyt lumppupaperit jäivät taiteilijoiden ja käsityöläisten käyttöön. Capilladesissa tehdään vielä tänäänkin käsin hienoa akvarellipaperia vaativalle käyttäjälle.
Puupaperi keksittiin 1700-luvulla kirjapainojen tiukasta vaatimuksesta. Siitä ei tullut kuitenkaan akvarellistin tarpeisiin sopivaa maalauspohjaa. Se on kovaa ja murtuu kastuessaan. Vesivärityöskentelyyn sopii sellainen paperi, jonka pinnalla väri pehmeästi leviää. Paksu, liimalla käsitelty paperi imee vettä ja väriä hitaasti ja kestää nyppyyntymättä monta värikerrosta ja monta kastumista. Paperin kostuttaminen ennen maalaamista vähentää edelleen imeytymistä, ja märällä paperilla väriä voi kuljettaa ja sen voi vaikka pestä pois.
Muutama tehdas Euroopassa on jäänyt valmistamaan lumppupapereita pelkästään akvarellistien ja graafikkojen tarpeisiin. Paras eurooppalainen akvarellipaperi tehdään käsin pääpiirteissään kiinalaisen paperin tavoin. Koneessa tehty, valettu paperi on huokeampaa ja heikompaa. Käsin tehdyn paperin kuiturakenne tekee siitä ylivertaisen maalausalustan. Massa hierretään puuvilla- tai pellavalumpuista. Kuivauksen jälkeen arkit liimataan väriä läpäisemättömiksi kastamalla ne liivateliuokseen.
Maikki Haapala